Eilen kävin haastattelussa mahdollisen kurssin tiimoilta. Vielä pitäs jännätä ens viikkoon, että pääseekö. Uskon, että mahdollisuudet on aika hyvät. Vaikka mistä sitä koskaan tietää.
Tänään on taas ahdistanut. Olisi kiva tietää miksi. Ja mikä on se koneisto mikä saa ihmisen vetäytymään kuoreensa eikä päästä sieltä pois. En yhtään ihmettele, että miehellä meinaa mennä usko ja hermo miun kans. En minäkään jaksaisi itseni kaltaisen ihmisen kanssa kauan. Onhan tuo vierellä pysynyt jo kuusi vuotta. Välillä olen miettinyt ihan tosissani, että pitäs vaan lähteä pois. Ei siis lopullisesti, vaan lähteä. Jättää sekä mies että poika ja koettaa saada jotain tolkkua päähän. Vaikka luulempa, että menis elämä entistä pahemmin sekaisin. Nyt on sentään jokin kiintopiste olemassa.
Kertokaa ihmiset, mitä voi tehdä sille, että saisi joskus selkeästi sanottua sen mitä ajattelee, sen sijaan että vaikenee. Se vaan on niin vaikeata. Nytkin tätä kirjoittaessa, päässä juoksee asioita, jotka eivät tule varmaan koskaan näkemään päivänvaloa, missään muodossa. Vaikka kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa, jotenkin sitä ei osaa kirjoittaa niistä oikeasti tärkeistä asioista. Ehkä mä vielä joskus opin. Toivottavasti.
Niin, kuusi vuotta tuli yhteistä taivalta täyteen tiistaina. Ensi marraskuussa samalla päivämäärällä tulee kuusi vuotta kihloissa. Kai sitä pitäs naimisiinkin mennä... Vaikka, olen kyllä ihan tyytyväinen näinkin. :) Kun ei tämä suhde miksikään muutu sen papin aamenen jälkeen. Sama on elää susiparina susirajalla. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti